5. maaliskuuta 2020

Olisiko bloggaustauko ohitse?

Huhhei ja hellät tunteet! 256 päivää ilman ainuttakaan blogikirjoitusta. Tämä on varmaan jokin ennätys itselläni. Korjataanpa siis tilanne ja käydään vähän läpi mitä tässä on oikein tapahtunut!


Pinkki tukka on toistaiseksi taakse jäänyttä elämää ja löysin viime syksynä itselleni uuden värin, keltavihreän. Rakastuin tuohon väriin ja tilasin ison kasan shokkivärejä varastoon, mutta aloin kaipaamaan sitä että hiuksia ei tarvitse värjätä. Siispä lähdin värjäämään hiuksia lähemmäs omaa väriä ja vaikka nyt ei olla kovin lähellä sitä omaa väriä, niin juurikasvu hukkuu sopivasti tuonne vaaleanruskean sekaan. Tykkään myös tästä väristä kovin, on mukava olla välillä normaalin näköinen. Kirkkaan vihreillä hiuksilla sitä alkoi jo hieman tympiintymään siihen, miten jokainen vastaantulija tuijotti, olin sitten baarissa, kadulla, kaupassa.. Pinkkiäkään ei tuijoteltu niin paljon!

Viime kesä ja oikeastaan koko loppuvuosi oli melkoista taistelua. Lähes jokainen ihmissuhteeni oli kriisissä, ystäviä putosi matkasta kuin sieniä kasvaa sateella ja oma henkinen jaksaminen ei ollut mitenkään hyvällä tolalla. Kissojen antaminen pois musersi minut täysin ja takerruin entistä enemmän niihin ihmisiin, jotka selkeästi ahdistuivat tästä tavasta. Ja mitä enemmän minua välteltiin, sitä enemmän takerruin, koska pelkäsin menettäväni heidätkin. Niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ajoin ihmisiä pois luotani nopeammin kuin osasin pysyä perässä, itkin päivittäin kissojeni perään ja stressasin minkä ehdin omaa tilannettani. Ryvin itsesäälissä ja mietin päivittäin enemmän ja enemmän itsemurhaa. En siten, että olisin sen tehnyt, mutta ajatus alkoi tuntua jo normaalilta.

Siinä kohtaa, kun huomasin pitäväni tavallisena ja arkisena asiana sitä, että kuvittelin jokaisen raajani hajoavan palasiksi pudotessani parvekkeelta alas, lakkasin käymästä siellä. Katselin kaidetta ja tunsin vatsanpohjassani sen muljahtavan tunteen kun kaadun kaiteen yli ja kaikki olisi siinä. Ajatus pudotuksesta pelotti, mutta myös houkutti. Tiesin, etten tappaisi itseäni, mutta ajattelin asiaa niin paljon, että pelkäsin vielä joku päivä tekeväni sen. Näitä ajatuksia ei helpottanut mahdollinen rintasyöpäepäily, joka tuli mukaan kesääni heti kesäloman alettua. Mitään pahanlaatuista ei löytynyt, mutta kipuilua on toisinaan. Ilmeisesti vain näin isorintaisena on tavallista että rintoja särkee toisinaan.


ToonMe Challenge kuvan kautta on hyvä hypätä niihin hyviin asioihin, sillä niitäkin löytyi. Sain syksyllä pitkän taistelun jälkeen yhdistettyä lainani ja maksettua pois muutamat kummitelleet rästilaskut. Lisäksi sain maksettua läppärini kokonaan. Koska äiti oli niin ihana ja otti lainan nimiinsä (minulle pankki ei suostunut sellaista myöntämään), maksoin meille risteilyn lainarahoista. Molemmat rakastamme merta ja aaltojen katselua, joten ensimmäistä kertaa koskaan varattiin ikkunallinen hytti. Sen reissun jälkeen päätimme, että ei enää koskaan ikkunatonta hyttiä. Kävimme parin kuukauden päästä myös toistamiseen risteilyllä ja tällä kertaa toteutimme toisen pitkäaikaisen haaveen, eli kaksi risteilyä putkeen. Viisi päivää laivalla oli ihanaa! Kunpa vielä joskus pääsisi uudelleen samanlaiselle reissulle, etenkin Tukholmaan olisi mukava päästä uudelleen. Ehkä kuitenkin parempi odottaa, että tilanne tämän paljon puhutun koronaviruksen kanssa tasaantuu.

Pankkilainassa oli se hyvä puoli, että stressini laski ainakin 90%. Harmikseni se ei ollut kestävää, vaan tilalle tuli uusia stressinaiheita. En ollut käsitellyt kesän tapahtumia ja ne alkoivat painaa. Kuume ja flunssa vierailivat usein luonani ja lisäksi oli vielä pääkopan ongelmat. Lopulta tilanne meni siihen, että jättäydyin pois koulusta. Kävimme useita keskusteluita vastuuopettajan ja erityisopettajan kanssa, mutta tilanne vain riistäytyi käsistä. Iso kiitos oikeasti koululle, piditte ihanasti huolta ja kannustitte loppuun asti. ♥

Koulun lopetus ei kuitenkaan ollut sinänsä huono asia. Sain aikaa ajatella ja tiedän, että kun aika koittaa niin pääsen tuonne takaisin. Välissä täytyy kuitenkin tehdä muuta, omien unelmien edesauttamiseksi. Pääkopan huolto on ensisijainen asia ja kuuntelen paljon enemmän itseäni kuin ennen. Vältän stressaamista ja olen pyrkinyt esimerkiksi mustasukkaisuudesta eroon. Elämä on paljon helpompaa ilman sitä! Näyttäisi myös siltä, että olen pääsemässä muuttamaan Tampereelle takaisin hyvinkin pian. Siitä kuitenkin lisää vasta sitten, kun asiat varmistuvat.


Nyt on vielä hyvää aikaa harjoitella piirtämistä ja etenkin ihmisten piirtämistä. Monesti pyydetään piirtämään ihmisiä, mutta kun en osaa. Anatomia on hyvin vaikea asia. Tässä hommassa auttaa paljon FaeStock, jonka kuvia käytän harjoittelussa. Digipiirtäminen on myös pitkästä aikaa hankalaa, sillä aina masennuksen iskiessä innostun piirtämään käsin. Tällä kertaa en tosin innostunut piirtämään, vaan ensimmäistä kertaa innostuin maalaamisesta! Olen hankkinut kämpän täyteen maalaustarvikkeita ja suunnitellut ties mitä hienoa, mutta katsotaan saako niistä mitään ideaa vietyä loppuun asti.

Tämä oli tällainen sepustus siitä, missä mennään ja mitä on tapahtunut. Lupaan, että aloittamani koodausapu-sarja ei lopu, vaan jatkuu jahka tässä saan itseäni niskasta kiinni tämän kirjoittamisen kanssa. Nähdään seuraavassa postauksessa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti