21. kesäkuuta 2019

Maailman julmin päivä

Eilinen oli ehkä rankin päivä, mitä tähän mennessä olen elänyt. Parin kuukauden ajan odotin kauhulla tuota päivää ja viime viikosta lähtien jokainen päivä on sisältänyt itkua. Kasasin hitaasti kissojen lelut, pesin ruokakipot yksi kerrallaan ja jokaisen kipon jälkeen itkin hetken aikaa. Kun tartuin vesikippoon ja kuivaruokakippoon, en kyennyt jatkamaan. Tunnin kuluttua kuitenkin kasasin itseni ja pesin loputkin kipot. Sen jälkeen istuin sohvalla, Aiko vierelläni ja itkin. Itkin tunnista kahteen, en ole edes varma. Jossain vaiheessa siirryin sängylle ja muistan kun äiti tuli asunnolle.. Tiesin, että aika oli nyt todella vähissä.

Itkun saattelemana laitoin Aikon kantokoppaan, tänä aikana Dana katosi sängyn alle. Koska kissaa ei saanut sieltä pois, päätin mennä tyhjentämään ja pesemään hiekkalaatikon, mutta siitäkään ei tahtonut tulla mitään, sillä Aiko riehui kopassaan niin paljon, että pelkäsin sen satuttavan itsensä. Äiti, joka yritti saada Danaa pois sängyn alta, otti lopulta Aikon koppineen ja rauhoitteli sitä, sillä välin hoidin hiekkalaatikon. Sen jälkeen alkoi Danan hätyyttely sängyn alta ja voin kertoa, että jo tuosta hätyyttelystä stressaantunut kissa, joka vihaa kopassa oloa, oli tuskaista yrittää laittaa laatikkoon. Mutta pakko se oli, lähdön hetki oli nyt.


Äiti vei Aikon alas portaita ja seurasin Danan kanssa perässä. Hakiessani loput tavarat en meinannut saada henkeä, itkin niin paljon, kuten koko menomatkankin. Tiesin, että kissat eivät enää tulisi takaisin. Illalla, kun tulisin kotiin, ei kukaan olisi vastassa.

Halusin viedä kissat itse Kissankulmaan, koska halusin nähdä paikan, minne ne olivat menossa. Paikka oli ihana. Jahka Aiko ja Dana tottuisivat uuteen paikkaan, niillä olisi runsaasti tilaa ja ystävällisen oloisia kissakavereita. Ja mikä parasta, paikka oli huomattavasti viileämpi kuin asuntoni ja kiipeilypaikkoja oli reilusti enemmän. Dana tottui nopeasti uuteen paikkaan, mutta Aiko jäi pieneen paniikkiin vielä lähtiessämme, vaikka saimmekin sen pois kaapin takaa. Osittain huojentuneena jätin kissat taakseni, mutta päästessämme takaisin autoon, alkoi itku taas. Kotimatkalla ei Dana enää huutaisi jatkuvalla syötöllä kopassa, kuten se oli tehnyt tulomatkalla.

Kävimme kotimatkalla myös kotitalolla ja siellä sain rapsutella veljeni kissaa, joka on kyllä hellyyttävä tapaus. Se ei silti helpottanut sitä, että kun kävelin parkkipaikalta kohti kerrostalon alaovea, tunsin miten paino kasaantui. Ja kotiovella, kun käänsin avainta, ei sisältä kuulunut maukunaa, eikä oven avautuessa ollut ketään eteisessä. Laitoin kauppatavarat kaappiin ja romahdin sängylle. En katsonut kelloa, en tiedä kauanko itkin, mutta itkin lohduttomasti.

En pidä rauhoittavien lääkkeiden "väärinkäytöstä", niitä ei ole määrätty minulle helpottaakseni tuskaista oloa vaan pelkotilan lievitykseen, mutta viime päivinä niistä on ollut apua. Kuten edellisenä päivinä, otin yhden lääkkeen ja jonkin ajan kuluttua huomasin etten enää itkenyt. Olo oli edelleen kamala, mutta periaatteessa en tuntenut mitään. Sen ansiosta sain nukuttua ja vaikka yöllä heräsin kesken unien ja valvoin jonkin aikaa, en itkenyt vieläkään.

Aamulla ensimmäinen ajatus oli, että täytyy varoa noustessa, etten potkaise Aikoa. Sillä kun oli tapana nukkua jalkopäässä. Samassa kuitenkin muistin, että eihän tarvitse ja itku alkoi taas. Yleensä kahvinkeiton yhteydessä olen laittanut myös kissoille aamuruoan, mutta tällä kertaa sain vain tyhjentää lasikipot eiliseltä. Ne viimeiset ruoat, jota eivät kunnolla edes syöneet. Noin puolen tunnin itkemisen jälkeen sain itseni kuitenkin jotenkin kasaan ja totesin, että hankin sitten vaikka rotan tai kultakalan, mutta nyt pitää tottua tähän.

Olo on vieläkin itkuinen ja tulee varmasti olemaan vielä jonkin aikaa. Enkä puhu tunneista, enkä välttämästä päivistä. Ehkä kahden tai kolmen viikon päästä tähän on jo tottunut melko hyvin. Sitä ennen pitää vielä tyhjentää eilinen vesikippo ja siivota raapimapuu, jota en eilen kyennyt siivoamaan. Ehkä joku tarvitsee sitä enemmän kuin minä nyt ja se löytää uuden omistajan roskalavan kautta. Sieltä minä sen itsekin hankin aiemmin.


Voisin sanoa, että jos epäröit, pitäisikö sinun antaa omat lemmikkisi pois, oli kyse sitten kissasta, koirasta, hevosesta, jne. Mieti ensisijaisesti lemmikkisi parasta ja omaa hyvinvointia. Älä mieti sitä, jaksatko hoitaa lemmikkiäsi, vaan mieti, miten jaksat elämää ylipäätään. Onko tilanne jatkunut pitkään, tuleeko se jatkumaan vielä pitkään? Kaikki tämä kuitenkin heijastuu siihen, miten kohtelet lemmikkiäsi. Itse huomasin huutavani kissoille useammin, suutahdin niille herkästi, vaikka ne tekivät vain normaaleja "kissajuttuja", esim. maukuivat ja vetivät ns. paskarallia (kissanomistajat tietävät). Mieti, ovatko tilat lemmikillesi sopivat. Onko tilaa riittävästi, onko liian kuuma/liian kylmä, onko asuinalue lemmikille stressaava, voisiko jossain olla parempi paikka? Ne ovat raskaita asioita miettiä, mutta ne täytyy tehdä, jos epäröi. Jokainen, pienikin seikka pitää ottaa huomioon. Vaikka ihminen olisi vuosia pitänyt lemmikkiä ja hoitanut sen hyvin, elämäntilanteet voivat muuttua ja lemmikki on niihin syytön.

Lopuksi voin vain sanoa, että mikään ajatus tai syy, joka on lemmikin pois antamiseen johtanut, ei kuitenkaan helpota sitä tuskaa, joka siitä syntyy. Se helpottuu vain ajan kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti